Yritän nyt vähän jälkijättöisesti sepustaa muutaman rivin viime viikonlopun joogakurssilta. Minulla on aina ollut taipumusta huimaukseen, mutta ei sitä koskaan ole tutkittu, missä vika piilee. Verenpaineet minulla ovat aina olleet melko matalalla, pahimillaan (tai parhaimmillaan) 5:lla ja 9:llä alkavat (kaksinumeroiset) luvut. Yleenä noin 60+ ja 100+. Eli siinä olisi yksi hyvä arvaus huimauksen syyksi. Toinen voisi olla ns. asentohuimaus. Nuo huimauskohtaukset liittyvät lähes 100%:sti siihen, kun on tavalla tai toisella ollut pää alaspäin. En myöskään siedä ollenkaan yhtään korkeita paikkoja ja korkeanpaikankammo kuulema voi olla yhteydessä asentohuimaukseen. Myös jumissa oleva niska-hartiaseutu voi huimausta aiheuttaa, joten on minulla tässä varaa mistä valita :-D

Joka tapauksessa sattuneesta syystä huimauskohtaukset ovat kiinteä osa minun asanaharjoitusta... Olen niihin niin tottunut, etten ole enää edes jaksanut niitä surra. Yleensä pahin vaihe on ardha baddha padmottanasanan jälkeen:

 

Ennen tuota asanaa ns. seisomasarjassa ollaan aika paljon pää alaspäin: http://www.castlehillfitness.com/yoga/ayc-primary-combined-sm.pdf Eli ei ihme, että tuossa alkaa huimaamaan jos siihen on taipumusta. Nyt Hanne kurssilla puuttui minun huimaamiseen ja epäili, että kyseessä voisi nimenomaan olla verenpaine. Lääkkeeksi ensisijaisesti jättää tuo alastaivutus pois "ardhabaddhassa". "Mutta kun se tuntuu just sopivasti pienissä pakaralihaksissa, haluaa tehdä sen."  "Mutta se huimaus vie hirveästi energiaa pois koko loppuharjoituksesta." "Ok. Minä kokeilen jättää sen pois." Jotakuin tällainen keskustelu asiasta käytiin lauantaina. Sunnuntaina sitten jätin alastaivutuksen pois ja täytyy myöntää, että kivahan sitä harjoitusta on jatkaa kun ei viittä minuttia tarvitse itseään lattialta keräillä kesken harjoituksen! (Kotona harjoitellessa pötköttelen sängyllä tuossa vaiheessa...) Ehkä minä jotenkin muutenkin saan noita lonkkia avattua... Toinen lääke oli tulla hyvin rauhallisesti ylös prasarita padottanasanoista, joita on yhteensä neljä ja joiden aikana ollaan pitkään pää alaspäin.

Viime postauksessa mainitsin jotain siitä, että aina vain saan kehoituksen siitä vahvistamisesta. Sunnuntaina tapahtui ihme ja Hanne totesi, että minulla on "ihan hyvin voimaa". Enpä olisi ikinä uskonut tuon päivän koittavan! Parsvottanasanan olen tehnyt pitkään niin, että en mene kovin alas vaan tyydyn pysymään "vaakatasossa" ja keskittymään vahvan keskivartalon tuen pitämiseen:

Loppuun asti viety parsvottanasana

Minun viime aikoina tekemä versio parsvottanasanasta

Sunnuntaina Hanne tuli ihmettelmään, miksi sitä noin teen. "No kun minä *ja jotain epämääräistä mutinaa*" taisi olla vastaus jonka Hanne minulta sai. Sain suoranaisen käskyn tehdä tuon loppuun, koska minulla on "ihan hyvin voimaa". Jee!!  En siis olekaan ihan täysin voimaton lässykkä vaikka niin olen jo alkanut epäillä asian olevan...

Suunnuntaina tein kurssilla jo melkein koko ykkösen. Ykkösen viimeisen asanan, setu bandhasanan jätin väliin, koska edes minun tekemä selän takia helpotettu versio siitä ei tuntunut hyvältä idealta niskojen kannalta. Tässä ko.asanan lopullinen versio:

Myös päälläseisonnan jätin vielä väliin, koska siinä olisin saanut niskani aivan varmasti takaisin juntturaan. Iso juttu, jonka tiedostin viikonlopun kurssin aikana ihan oma-aloitteisesti oli niska-hartiaseudun liikuttaminen ja käyttö. Tajusin, että monissa asanoissa, joissa taivutetaan päätä taaksepäin, teen helposti tuon liikkeen niskaa miten sattuu taakse päin retkauttaen. Oma fiilis nyt on, että olisi hyvä saada ennemmin liikettä jonnekin tuonne rintarangan yläosan nikamiin. Tämä asia jää nyt tutkailtavaksi ja selvitettäväksi. Toki monissa kuvissa taivutus näyttää tulevan juuri tuolta niskasta, mutta oma fiilis on nyt se, että enemmän minun rintaranka sitä liikettä kaipailee kuin niskat tuossa yhteydessä.